Kansalaisyhteiskunta ja demokraattinen oikeusvaltio: havaintoja Demlan Oikeuspoliittisesta seminaarista

Sonja Vilenius

Demla järjesti viime keväänä Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa oli keskiössä kansalaisyhteiskunnan tilanne. Kansalaisyhteiskuntaa koskevat kehityskulut ja niiden merkitykset jäävät helposti laajemman oikeudellisen keskustelun ulkopuolelle. Kenties tämä johtuu osittain käsitteen monitulkintaisuudesta ja laajuudesta taikka siitä, että kansalaisyhteiskunnan kehityskulut voivat monesti näyttäytyä vain välillisesti oikeudellisesti merkityksellisinä tapahtumina. Oli asia kuinka hyvänsä, usein omaksutaan jossain määrin Hegeliläinen lähestymistapa, jossa kansalaisyhteiskunta ymmärretään valtiosta, taloudesta ja yksityisen alueesta erilliseksi kokonaisuudeksi muodostuen esimerkiksi julkisesta tilasta, valtiosta riippumattomista yhdistyksistä ja hyvinvointiin liittyvistä instituutioista. Niin myös tässä kirjoituksessa, joskin näkökulma on siinä mielessä rajatumpi, että kansalaisyhteiskuntaa tarkastellaan erityisesti Demlan vuoden 2025 oikeuspoliittisen seminaarin osallistujajoukon ja tapahtumassa esitettyjen puheenvuorojen kautta.

Kansalaisyhteiskunta, demokratia ja oikeus

Kansalaisyhteiskunnan, demokratian ja oikeuden välisiä suhteita voidaan lähestyä hyvin moninaisin tavoin. Yhteiskunnallisessa tutkimuksessa nykydemokratiasta kansalaisyhteiskunnan roolin on nähty kasvaneen. Esimerkiksi ranskalaisen demokratiatutkija Pierre Rosanvallonin mukaan monimutkaistuneessa yhteiskunnassa, jossa kiinnostus vaalidemokratiaa kohtaan on hiipunut, valvonta on noussut merkittävään rooliin. Valvontaa harjoitetaan suurelta osin kansalaisyhteiskunnan alueella ja yksi sen keskeinen toimijarypäs on nk. ”uudet yhteiskunnalliset liikkeet”. Näitä ”uusia” liikkeitä ovat esimerkiksi ympäristöliike, feministinen liike ja erilaiset paikallisdemokratian muodot, ja niille ominaista on pyrkimys tuoda esiin ongelmia ja asetta vallankäytölle rajoja sen sijaan, että ne keskittyisivät puolustamaan jäsenistönsä etuja. Paitsi seminaarin järjestäjäyhdistyksen, myös seminaariin osallistuneiden liikkeiden – Amnesty, Elokapina, Fingo, Ihmisoikeusliitto ja Pakolaisneuvonta – voidaan nähdä edustavan tämänkaltaisia uusia liikkeitä, joiden tavoitteena on ainakin osaksi vaikuttaa valtaan.

Ihmisten kiinnostus poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamista kohtaan ei siis ole kadonnut, vaan sen osoittamisen tapa on vaihtanut paikkaa. Rosanvallonin teoretisoinneissa tämä osaltaan osoittaa demokratian ja siihen kohdistuvien odotusten muuttumisen ajassa. Jos demokratiaodotuksiin ei vastata, vaan pyritään toteuttamaan perinteisen ahtaan demokratiakäsityksen mukaisia järjestelyitä, demokraattinen järjestelmä horjuu sen päätöksenteon legitimiteetin murentuessa.

Kansalaisyhteiskunnalla ja demokratialla on keskeinen suhde oikeuteen. Esimerkiksi Tuorin kirjoituksissa demokraattisen oikeusvaltion merkittäväksi rakenneosaksi nousee kansalaisyhteiskunta. Itsenäinen ja pluralistinen kansalaisyhteiskunta sekä sen kantama poliittinen julkisuus toteuttavat kansansuvereniteetin periaatetta. Jotta voidaan puhua demokraattisesta oikeusvaltiosta, poliittisen päätöksenteon, johon myös lakien säätäminen kuuluu, on oltava avoinna kansalaisyhteiskunnan vaikutukselle ja kontrollille. Erityisesti poliittiset perusoikeudet, kuten sanan-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus sekä osallistumisoikeudet, takaavat kansalaisyhteiskunnan itsenäisyyden sekä pitävät avoinna kansalaisyhteiskunnan ja valtioinstituution viestintäkanavat ja asettavat pidäkkeitä poliittisen järjestelmän itsenäistymiselle. Nämä oikeudelliset edellytykset siis takaavat mahdollisuuden aktiivisen, itsenäisyytensä valtiokoneistosta säilyttävän kansalaisyhteiskunnan syntyyn ja toimintaan, mutta ne eivät itsessään synnytä aktiivista ja pluralistista kansalaisyhteiskuntaa ja julkisuutta. Tuorin analyysi siis paljastaa, että demokraattinen oikeusvaltio tarvitsee tuekseen kehittynyttä kansalaisyhteiskuntaa julkisuusalueineen ja järjestöverkostoineen.

Oikeuspoliittisen seminaarin antia

Siinä missä Tuori painottaa oikeustieteilijänä demokraattisen oikeusvaltion ja kansalaisyhteiskunnan kaksisuuntaista suhdetta, Rosanvallonin yhteiskunta-analyysi paljastaa laajentavan demokratiakäsityksen kautta, että kansalaisyhteiskunnasta on tullut entistä tärkeämpi demokratian rakenneosa. Molemmissa analyyseissa kansalaisyhteiskunnan kyky valvoa ja testata poliittista päätöksentekoa nousee keskeiseen rooliin. Näiden monisuuntaisten vaikutussuhteiden vuoksi Demlan Oikeuspoliittinen seminaari pyrki ulottamaan tarkastelunsa kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytysten kehityksestä oikeudellista näkökulmaa laajemmaksi. Puheenvuorot, joita pitivät em. järjestöjen edustajien lisäksi myös oikeustieteen lehtori Kati Nieminen ja ympäristöaktivisteille oikeusapua tarjoava Tommi Saarikivi, sekä seminaarissa käydyt keskustelut välittivät kokonaisuutena melko synkänsävyistä kuvaa. Kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiä kavennetaan nyt monelta suunnalta.

Toimintaedellytysten heikentyminen on liittynyt eri edellytysten muotoihin. Ensinnäkin kansalaisyhteiskunnan osallistumismahdollisuudet poliittisiin prosesseihin ovat kaventuneet. Erityisesti kuluvalla hallituskaudella järjestöjen osallistumista poliittisiin prosesseihin on vaikeutettu ja vähennetty sekä asiantuntijalausuntoja sivuutettu, mikä on myös vähentänyt poliittisen päätöksenteon läpinäkyvyyttä. Tämä on näkynyt konkreettisesti esimerkiksi lausuntopyyntöjen vähenemisenä sekä lausuntoaikojen lyhentämisessä ja ajoittamisessa. Asiantuntijalausuntojen sivuuttamisesta näkyvin esimerkki lienee käännytyslaki. Toiseksi kansalaisjärjestöiltä on leikattu euromääräisesti merkittäviä summia nopealla aikataululla, mikä heikentää niiden toimintakykyä ja toisaalta myös kansalaisyhteiskunnan moninaisuutta. Kolmas tekijäkokonaisuus, joka vaikuttaa myös edellä viitattuun moninaisuuteen, on polarisaatio, vihapuhe, rasismi ja vähemmistöjen syrjintä. Neljänneksi lehdistönvapaus jatkaa heikentymistään ja toimittajien maalittaminen on lisääntynyt.

Yllä olevaa luetteloa ei voida pitää tyhjentävänä, mutta siinä mainitut asiat nousivat keskeisesti esiin seminaarissa esitetyissä puheenvuoroissa. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka edustaa toimintaedellytysten kaventumista erityisesti laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta mutta niillä on myös vahva oikeudellinen kytkentä: kun kansalaisyhteiskunnan kyky valvoa poliittista päätöksentekoa ja vaikuttaa siihen heikkenee, horjuu myös demokraattisen oikeusvaltion merkittävä tukipilari.

Seminaarin toinen osio keskittyi tarkastelemaan kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytysten kehitystä selkeämmässä oikeudellisessa viitekehyksessä. Keskustelua käytiin mielenosoitusoikeudesta ja kansalaistottelemattomuudesta ympäristöaktivismin kontekstissa. Puheenvuoroissa tuli ensinnäkin esiin huolestuttava tuomioistuinkehitys; katumielenosoituksista on syntymässä vakiintuva tuomioistuinkäytäntö, joka kaventaa mielenosoitusoikeutta tekemättä samalla kunnollista oikeudellista analyysia perusoikeuksien rajoitusedellytysten täyttymisestä. Tuomioistuimet ovat antaneet aktivisteille rikostuomioita siitäkin huolimatta, että ne ovat jälkikäteen katsoneet poliisin tilannearvion mielenosoituksen haitasta yhteiskunnalle olleen väärä. Toinen keskeinen seikka liittyy kansalaistottelemattomuuteen, joka usein ymmärretään lainvastaisena toimintana tähdäten jonkin yhteiskunnallisen epäkohdan korjaamiseen. Koska lain rikkominen on keskeinen osa kansalaistottelemattomuutta sen moraalisen hyväksyttävyyden ehdot ovat yleensä hyvin tiukkoja. Tämän hetkinen kehitys vaikuttaisi siltä, että Suomessa kansalaistottelemattomuuden hyväksyttävyyden ehdot olisivat jopa tiukentumassa entisestään. Tähän kehitykseen liittyy keskeisesti kolmas puheenvuoroissa painottunut teema: mielenosoittajia mustamaalaava rikollistamisnarratiivi, joka voidaan nähdä myös osana nykyistä turvallistamisdiskurssia. Tällaisen narratiivin, jota uutisointi näyttäisi enimmäkseen tarjoavan, voidaan nähdä olevan osa kokoontumisvapauden tukahduttamista. Lisäksi vaikuttaa siltä, ettei moni Suomessa edes ymmärrä mielenosoittamisen olevan kaikille kuuluva perus- ja ihmisoikeus, tai että mielenosoitukset saavat (ja ehkä niiden jopa pitäisi) aiheuttaa häiriötä.

Ajatuksia

Seminaarin keskustelujen perusteella hahmottuu kuva, jossa politiikka ottaa parhaillaan tilaa kansalaisyhteiskunnalta monestakin suunnasta. Kenties osaa esiin tuoduista kehityskuluista voidaan pitää huolestuttavampina kuin toisia, mutta kokonaisuutena ne luovat säröjä demokraattiseen oikeusvaltioon. Kansalaisyhteiskunnan kyky valvoa vallankäyttöä ja vaikuttaa siihen ovat keskeinen osa poliittisten perusoikeuksien toteutumista. Samalla valvonta ja vaikuttaminen, jota suuressa määrin kansalaisyhteiskunnan kautta harjoitetaan, on olennainen osa nykydemokratiaa. Ne mahdollistavat osaltaan aktiivisen kansalaisuuden. Havahduttavaa onkin, että seminaarin keskustelujen perusteella heräsi muun muassa seuraavia kysymyksiä: Kannattaako lainsäädäntöuudistusten valmisteluun osallistua, kun osallistuminen on aiempaa haastavampaa, eikä sillä vaikuta olevan merkitystä lopputuloksen kannalta? Uskaltaako ympäristöä koskevaan mielenosoitukseen osallistua, jos vaarana on leimaaminen tai merkintä rikosrekisteriin? Jos poliittisen päätöksenteon legitimiteetti horjuu, kasvaako lakien rikkomisen moraalinen hyväksyttävyys?

Sonja Vilenius on väitöskirjatutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja toimi tapahtuman aikaan Demlan puheenjohtajana.

Lähteitä:

Jouni Järvinen, Kansalaisyhteiskunta : demokratian ytimessä vai periferiassa? Julkaisussa Demokratian karikot : Itäinen Eurooppa suuntaa etsimässä (toim.) Katalin Miklossy & Jouko Nikula. Gaudeamus 2018 s.163-174.
Esa Konttinen, Pierre Rosanvallon – Demokratian uusi arkkitehtuuri. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (toim.) Mikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen, Gummerus 2015 s.339-358.
Pierre Rosanvallon, Demokraattinen oikeutus – Puolueettomuus, refleksiivisyys, läheisyys. Vastapaino 2019.
Kaarlo Tuori, Demokraattisen oikeusvaltion uhkakuvia, Lakimies 1/2014 s. 94–98.
Kaarlo Tuori, Valtio, oikeus ja kansalaisyhteiskunta. Teoksessa Suomi 2017 (toim.) Olavi Riihinen, Gummerus 1990 s. 267-288.